Arabialainen
sulka
faktapitoista journalismia
Kun leikkaukset korkeakoulutuksesta ilmoitettiin pari vuotta sitten, totesi Pekka Kauppi hetken tulleen julkaista jo pari vuotta työstettyjen esseiden kirjoitusprojektin lopputulema. Hän laajensi kirjoituksiaan ja julkaisi kirjansa Kahlittu yliopistomme.
Pöytälaatikkoon oli kertynyt kolumneja ja erillisiä juttuja, ajatuksena oli ehkä tarjota niitä johonkin lehteen.
Viraltaan Pekka Kauppi on ympäristönsuojelun professori Helsingin yliopistossa. Oltuaan parikymmentä vuotta virassa, toteaa hän olevan vielä pari vuotta jäljellä ennen mahdollista siirtymistä eläkkeelle.
Pekka Kaupin herätti kirjoittamaan: ”Eri puolelta tuli kaikenlaista epätyydyttävää ja halusin kirjoittaa asiat mielestäni pois, että helpottaisi. Oli tietty vähän vaikuttamisen ajatustakin, kun olen paljon nähnyt, tehnyt ja kokenut, itse uskoin että minulla olisi jotain kerrottavaa, joka voisi viedä asioita eteenpäin.”
Tämä ei tapahtuisi välittömästi vaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden tähtäyksellä. Ehkä joku saisi kirjasta jotain ja lähtisi asioita muuttamaan, vähitellen, miettii Pekka Kauppi.
Palautetta on tullut silkkaa positiivista, sähköpostitse ja tuttavapiiristä. Joku tuntematonkin on sanonut pitäneensä, toinen löytäneensä jonkin virheen. Yleensä kirjoitukset ovat virkistäneet.
Pekka Kaupilla ei ole enää velvollisuuksia professuurinsa hoitamisensa lisäksi, vaikka niitäkin on tullut nähtyä. Professorinvirkaansa kuuluu kuitenkin ympäristötieteiden yhteensovittamis- ja koordinaatiovastuu. Opetuksen ja tutkimuksen lisäksi hän on suunnannut luentoja ja kirjoituksia yliopiston ulkopuolelle.
Häntä jäi erityisesti vaivaamaan yksi kommentti, joka käsitteli opetuksen tärkeyttä. Tätä ei teroitettu kirjassa erikseen, mutta opetus on hänen mielestään tärkeimpiä yliopiston tehtäviä.
Pekka Kauppi: ”Miten sitä käytännössä tehdään ja mitä voisi tehdä paremmin?”
Netissä tapahtuva opetus ja uusi viestintätekniikka suovat uusia mahdollisuuksia. Sinänsä ei voi muuta kuin oppilasta ohjata, hän joutuu itse tekemään työn opintojensa eteen.
Pekka Kauppi: ”Yliopiston on opetuksen suhteen toisenlainen kuin lukio, siellä on opetussuunnitelmat ja oppikirjat. Yliopistossa eletään oppimisen mukana mihin ei ole selvää sapluunaa. Kullekin yksikölle, oli sitten professori tai erityisesti opiskelijat, heidän ominaisuutensa ja kiinnostuksen kohteensa poikkeavat toisistaan.”
Opiskelijoiden tulisi löytää sen mikä oikeasti kiinnostaa, se kasvattaa motivaatiota ja auttaa niiden omaksumista. Täytyy syntyä luottamussuhde opettajan ja opiskelijoiden kesken.
Uusi tekniikka on valtava murros yliopistotyöskentelyssä, opiskelijatkin voivat opiskella niin kuin aikatauluihinsa parhaiten käy. Luennoista tai seminaareista ei päästä kokonaan eroon kuitenkaan, uskoo Pekka Kauppi. Opetusohjelmilla voitaisiin tätä siirtymistä kuitenkin tukea.
Professori ohjaa opiskelijoitaan maailmaan ja työmarkkinoille. Jokainen opiskelija on vähän erilainen. Eri tehtävissä on hyötyä erilaisista taipumuksista, täytyy hakea ja tunnistaa ominaisuuksia jotka ovat kulloinkin tarpeen. Lukion tapaan opinto-ohjaajat voisivat joskus olla tarpeen, heittää Pekka Kauppi.
Humboldtilainen sivistysihanne on väistymässä Helsingin yliopistolta, mitä hän suree: ”On tämmöinen yksilönvapauden ja ylipäätään vapauden idea, luottamus siihen että kun yliopistolla vietetään päivät, ihmisiä oikeasti kiinnostaa opiskella, opettajia tehdä tutkimusta ja heidän välinen työskentely tapahtuu ihan vapaasti.”
Hän jatkaa: ”Heitä ei tarvitse erikseen lomakkeilla ja ohjesäännöillä siihen opastaa, se tapahtuisi vapaasti. Sitten vain katsottaisiin ovatko tulokset tyydyttävät, tämä tapahtuisi itseohjautuvasti, se olisi se perusajatus.”
Viimeinen viisi vuotta on menty kuitenkin väärään suuntaan kun yliopistolla otettiin käyttöön matriisiorganisaatio. Uudistusohjelma sai nimeksi Iso pyörä.
Pekka Kauppi pitää sitä epäonnistuneena: ”Se tarkoittaa että on erilaisia ristikkäisiä ohjelmia. On kandidaatin, maisterin, tohtorin tutkinto-ohjelmat. Lisäksi on tiedeohjelmia ja yhteistyöohjelmia. Nämä kukin ovat irrallaan vanhasta oppiaineperustaisesta linjaorganisaatiosta.”
Ennen oli oppiaine, laitos ja siinä työyhteisö, joka oli vastuussa alastaan ja opiskelijoista. Kaikki organisoituvat omalla tavallaan. Uudet yksiköt ovat varsin suuria, mikä tarkoittaa paljon kokouksia joissa asioista sovitaan.
On opettajien vastuulla pitää huolta opiskelijoista, jotka tuntee ainakin nimeltä ja ehkä myös yksilöinä. Opiskelijoiden on tiedettävä keneltä voi vaatia apua, ohjausta tai neuvoja.
Aiemmin oli helppo nähdä, tuleeko laitoksesta ja oppiaineesta hyvää tutkimusta tai edes tutkimusta ylipäätään.
Pekka Kauppi: ”Vastuu katosi minun nähdäkseni. Enää en ymmärrä kuka vastaa, ennen tiesin ketkä olivat opiskelijoitani, keitä pitää seurata, kenestä huolehtia ja katsoa valmistuvatko – menevätkö asiat niin kuin pitäisi? Nyt opiskelijoita tulee ja menee.”