Arabialainen
sulka
faktapitoista journalismia
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on tutkinut suomalaista sananvaputta yli kaksi vuosikymmentä. Vuonna 2000 hän väitteli vuosina 1944-46 kielletyistä kirjoista, jotka oli velvoitettu valvontakomission toimesta poistamaan yleisistä kirjastoista.
Hän ajatteli projektia nopeaksi, mutta se venyi. Alkuun kaikki oli ihan filateliaa, hän keräili kiellettyjä kirjoja. Sittemmin Kai Ekholm on julkaissut kirjan Tiellä sananvapauteen 1917-2017 – Kekkonen, Suomi ja seksi.Lisäksi hän on kirjoittanut satoja sivuja www.sananvapauteen.fi – portaaliin.
Siihen on koottu koko Suomen sananvapauden pitkä historia Väinö Linnoineen ja Hannu Salamoineen. Kansalliskirjastossa on esillä hänen kokoamansa sananvapautta esittelevä näyttely.
Kai Ekholm: ”Suomessa lähdin aika pienistä havunneulasista, ja päädyin lainausmerkeissä tähän kokonaisarkkitehtuuriin. Huomasin, että meillä ei ollut oikein mitään käsitteitä, mitään sananvapautta, ei ollut tutkimusta. Mitä on sensuuri?”
Hän pikkuhiljaa huomasi olevansa myös Euroopan ja maailman tasolla tutkijana kärjen tuntumassa. Veti neljä vuotta kansainvälistä sananvapausjärjestöäkin.
Hänen näkemyksensä sananvapaudesta on, että se on sinänsä aivan tyhjä käsite. Sitä kokeillaan jokaisessa nostetussa oikeusprosessissa uudelleen, ”Sananvapaus pannaan testiin”, sanoo hän.
On esitetty, että sananvapaus on ennakkosensuurin puutetta, mutta tämä on Kai Ekholmin mukaan täysin epähistoriallinen käsitys. Tosin, esimerkiksi filmit olivat ennakkoon sensuroituja.
Kai Ekholm: ”Jokainen voi käyttää sananvapauttaan – minä voin sitä käyttää, Timo Soini voi sitä käyttää, Jussi Halla-aho voi sitä käyttää, tai joku ministeri. Jokainen voi käyttää sananvapautta omiin tarkoituksiinsa.”
Suomessa sananvapautta on kokeiltu viisisataa vuotta Kustaa Vaasan ajoista: ”Sitä on todellakin testattu tässä maassa”, toteaa Kai Ekholm.
Matkan varrella kerätyistä huomioista yksi on, että sananvapaus on harmaata aluetta. Aivot eivät täysin ymmärrä tätä aluetta, myös elämme ajassa jossa kaikki mielipiteet tuntuvat yhtä fiksuilta. Tätä yhtä lailla Timo Soinilla kuin korkeimman oikeuden puheenjohtajalla tai jonkin tutkijaprofessorin mielipiteet.
Ihmisen aivot tunnistavat vain binaarisia asioita. Hyvä tai huono, musta tai valkoinen, oikea tai väärä. Tätä nykypopulistit käyttävät tavattoman hyvin hyväkseen - ihmisen voi sekoittaa jo ihan pienelläkin käsitemylläkällä.
Toimittajat usein kysyvät hyvin yleisellä tasolla, minkälainen on sananvapauden tilanne Suomessa. Tämä saa Kai Ekholmilta kritiikkiä, häntä pyydetään näkemään tulevaisuuteen. Hän tutkijana enemmin kysyy, mitä on jo tehty.
Kun Sipilä päätti lähteä soittelemaan toimituksiin, tippui Suomen ranking sananvapauslistauksissa. Mutta eräällä tapaa sananvapautta taas kokeiltiin.
Toinen huomio jonka Kai Ekholm on tehnyt, on eräänlainen ”ryhmäkuvailmiö”. Yksinäinen taiteilija, kuten M.A. Numminen tai Hannu Salama saattaa saada teoksestaan syvän ankaran hyökkäyksen ja paheksunnan. Silti, kotvan päästä kaikki väittävätkin pitäneen teoksesta ja olleensa aina tällä kannalla, näin kävi muun muassa Väinö Linnalle.
Väinö Linna oli polaarisessa oppositiossa kaikkeen historiankirjoitukseen nähden ja hänen kirjojaan haukuttiin. Vähitellen hän kuitenkin sai hyväksyntää.
Kai Ekholm: ”Minusta tämä on aika liikuttava, konformistinen näkemys. Me tarvitsemme tämän tyyppistä asenteiden räjäyttämistä ja ääripäiden esittämistä. Muuten suuren yleisön mielipiteitä tai muutosta ei koskaan saada esiin.”
Valemedian nousu ei ole sekään uusi ilmiö. 1920-luvulla Tulenkantajat kävivät taistoon valhelehtiä vastaan. Mediaan kuuluu propaganda ja väärien tietojen levittäminen. Eliitti ei aina ole ollut sananvapauden puolesta, Kekkonen piti sananvapautta aikanaan aivan pilkkanaan – sanomalehtiä ja suurta yleisöä. Hän piti sananvapauden narut käsissään, sanoo Kai Ekholm.
Nykyään käynnissä on jokapäiväinen sota sananvapaudesta.
Kai Ekholm sanoo, että sananvapauden käsitteeseen liittyy ihannekansalaisen käsite, jota sensuurilla pyritään varjelemaan, vaikka: ”Kukaan ei ole tällaista koskaan tavannut, sellaista ei koskaan ole kävellyt.”
Elokuvat, sensuuri, kouluopetus, koulukirjat koulivat meistä ihannekansalaisia. Väliin tätä tekee Yleisradio, väliin Pihtiputaan mummolle. Ihannekansalainen on ylevä moraalinen prinsiippi.
Suurten mediatalojen ja yleisradioiden alasajo on luonut tyhjiön, jota uudet mediat täyttävät.
Aiemmin ajattelevalla ihmisellä oli vain sunnuntain Hesarin syventävät artikkelit, Hesari ja maakuntalehdet monopolisoivat lukijoidensa koko elämän. Tämä on häviämässä. Yleisradio on pyrkinyt olemaan monialainen mediatalo vähän kuin BBC. Mutta kenellä nykyään on sananvalta?
Moni mediatalo on lähtenyt mukaan someen. Kai Ekholm: ”Minäkin Twitteristä seuraan joka aamu kuinka sinne jalkautuvat poliittiset toimijat jo aamuseitsemän jälkeen, käyvät tätä ikään kuin normaaleina Twitter-kansalaisina.”
Hän on huomannut että ilman kynnystä jokaisella on omaa sanottavaa politiikkaan ja arkielämäänkin. Tätä on jopa pakko tehdä.