(C) 2017 ARABIALAINEN SULKA

Kaikki oikeudet pidätetään

toimitus@arabialainensulka.fi

Suomen maajoukkueen täytyy voittaa pelejä

-

KOLUMNI/JALKAPALLO - OSKAR LINDMAN - (AS)

(17.5.2016)

-

Suomen maajoukkue ei tunnu haluavan voittaa pelaamiaan pelejä. Valmistautumista on seurattu jo monta vuotta. Muuttaako Hans Backe tämän? ...

Suomen jalkapallon maajoukkueen kannattajana haluan sanoa, että on ollut perin turhauttavaa seisoa hytisten Pohjoiskaarteessa seuraamassa pelejä, joissa tähtäin on jossain aivan muussa kuin parhaillaan käynnissä olevassa pelissä. On sanottu, että tämä kaikki on valmistautumista tulevaan mutta tulokset ovat osoittautuneet huonoiksi.

Haluan mennä katsomaan pelejä, joissa kaikissa pelataan voitosta. Tällä tapaa pitäisi myös syntyä sitä odotettua tulosta.

Mixu Paatelainen ei ollut tarpeeksi taidokas valmentaja ja siksi huono valinta. Hänessä myös roikuttiin kiinni vuosia vaikka tuloskäyrä laski kuin lehmänhäntä. Ymmärrän, että pitkäjänteisyys voi kantaa hedelmää, mutta nyt pieni riskinotto ei kannattanut.

Pelijärjestelmä eli Joulukuusi oli huonosti joukkueelle kommunikoitu, aina ei pelattu miestä vaan seisottiin pelimuodostelmassa. Suomalaiset kipittelivät ympäri kenttää mutta pallo luovutettiin suosiolla vastustajalle. Jossain Viro-matsissa näytti, että ohjeet pukukopissa olivat vain, että pelataan vastustajan muodostelman ohi ulkosyrjäsyötöillä. Siinä kaikki.

Onneksi Mixun seuraajaksi ei valittu Sami Hyypiää, vaan kokeneempi ruotsalaisvalmentaja, Hans Backe. Hän tulee todennäköisesti heti aluksi tekemään uuden ennätyksen tappiollisten pelien sarjassa. Pitääkö hänellekin antaa aikaa valmistautua?

Roy Hodgsonin kaltainen taktinen nyhverö on ideaalinen päävalmentaja maajoukkueelle. Emme me tarvitse karismaattista johtajaa, suurta motivaattoria tai muoti-ikonia. Tarvitsemme henkilön, joka luo toimivan taktiikan ja pelaajat huolehtivat lopusta.

Hans Backe on sanonut, että vaihtaa taktiikkaa vastustajan mukaan ja joka pelissä, joka on kehitystä Mixun ajoista.

Suomen nykyisen pelaajamateriaalin pitäisi riittää arvokisoihin. Kävin katsomassa Chievon Serie A –matseja, joissa pelasi keskikentällä Perparim Hetemaj. Hän oli kentän näkyvin pelaaja. Tosin lähinnä hommaten noin 40 vapaapotkua yhden matsin aikana, mutta pallonhallintaa silti. Suomalaisia tuntuu puristavan liikaa maajoukkuepeleissä.

FIFA-maajoukkueranking on aina ollut Suomella järjettömän korkea, vaikka Suomi ei ole arvokisoihin päässytkään.

Antti Muurisen aikaan Suomi laukoi vastustajan maalia kohti helposti kymmenisen kertaa puoliajalla. Suomea kutsuttiin Pohjolan Portugaliksi. Oli pelitapa. On kuitenkin niin, että mitä pidemmän aikaa seuraa maajoukkuetouhuja, sitä kyynisemmäksi sitä tulee.

Maalivahtiosasto on aivan auki. Aikoinaan Antti Niemi pelasti helposti sen kymmenisen avointa maalipaikkaa matsissa. Lukas Hradecky on kuulemma lahjakkain suomalainen maalivahti koskaan, mutta hänen kehitystään on odoteltu jo pitkään. Muista en suostu puhumaan mitään, paitsi sen että veskan ei kuulu ratkaista ottelua paitsi hyvillä torjunnoilla.

Jalkapallokulttuuri on mennyt eteenpäin, mutta parannettavaa löytyy. Kannustuksen kuuluu alkaa oikeastaan vasta kun ollaan maalin tappiolla, ei silloin voi vielä lähteä stadionilta kotiin. 90. peliminuutin kohdalla ei kuulu käydä niin että pallo kimpoilee flipperillä omalla alueella, vaan paineen kuuluu silloin olla vastustajan päädyssä. Siksi pitää silloin kannustaa. Jalkapallossa kaikki on mahdollista.

Selostajat tuntuvat uskovan lähes poikkeuksetta tappioon. Ymmärrän, että pelistä pitää selostaa jännä, mutta tiettyä järjenkäyttöä sopisi käyttää myös silloin kun tiimellys on kovimmillaan. ”Ei kai taas” täytyy yksinkertaisesti kieltää selostajien puheista.

Yhtä kaikki, en halua enää seurata valmistautumista. Haluan nähdä maajoukkueen joka pelaa joka pelissä voittaakseen.