Kuljeksipa kerran kettu maatalon liepeillä ja näki kukon kököttävän orrellaan. Kukko ei ollut eilisen teeren poikia ja huomasi repolaisen jo kaukaa. Kettu ei siksi viitsinytkään väijyä, vaan lähestyi kukkoa reippaasti häntäänsä heilutellen.

-Mitäpä kuoma? kysäisi kettu jotain sanoakseen.

-Mitäpä tässä, tokaisi kukko takaisin.

-Näytät hiukan iäkkäämmältä, sanoi kettu. –Värisi ovat jo haalistuneet. Liekö enää äänesikään kunnossa? Älä nyt vain rupea kiekumaan, eihän sitä kukaan jaksa kuunnella.

-Kieun, kun on tarpeen, vastasi kukko välinpitämättömästi. -Et sinä minua puijaa.

-Ei ole aikomuskaan, sanoi kettu. –Kuka nyt vanhaa kukkoa pystyisi pettämään, en minä ainakaan. Mutta ei se sinua pelasta, luulenpa, että isäntäsi on jo katsellut uuden kukon ja teroittelee veistään, koska aikoo panna sinut pataan.

-Niinkö luulet? kysyi kukko. – Mistäs sinä sen tietäisit?

-Luulenpahan vain, kyllä niitä kaikenlaisia kukkoja on maailma täynnä. Mutta voisit kenties auttaa minua ja välttää kurjan kohtalon, jonka isäntäsi on sinulle varannut.

-Olenkin aina halunnut päättää päiväni sankarina! pörhenteli kukko.

-Kuuntelehan sitten, mitä minulla on sanottavana, sanoi kettu ja alkoi supattaa kukolle.

Kun kettu palasi metsään, se kohtasi siellä karhun.

-Enkö minä sanonut sinulle, että pysyisit poissa näkyvistäni, ärjäisi karhu. – Sinä aiheutat aina vain harmia.

-Äläpäs nyt, minä tuon sinulle hyviä uutisia. Kiertelin tuossa maatilan luona ja kyselin töitä, mutta ei minua huolittu edes kanalan vartijaksi. Sanoivat, että tarvitsevat jonkun ison ja vahvan vetämään auraa.

-Talossa on jo hevonen, joten mitä se minulle kuuluu! tuhahti karhu.

-Sitä vain, että se hevonen on laiska ja häijy, niin ettei se tee mitään, muttei sitä myöskään kukaan uskalla pakottaa mihinkään. Haluaisivat päästä eroon koko konista, mutteivät tiedä, miten.

Minähän voisin auttaa siinä, sanoi karhu. – Minua eivät hevoset pelota.

-Sitähän minäkin tuumin ja sanoinkin heille, mutta nauroivat ja vastasivat, että se on niin ilkeä hevonen, ettei sille mahda kukaan mitään, ei karhukaan.

-Sehän on röyhkeää puhetta, harmistui karhu.

-Olen täysin samaa mieltä, sanoi kettu.

Siltä istumalta lähti karhu kohti maataloa. Se löntysti hitaasti ja varmasti, niin että kukko äkkäsi sen kaukaa ja rupesi kiekumaan. Siitä heräsi talon koira ja siihen heräsi talon väki ja heiltä sai karhu niin kovaa kyytiä, ettei se enää palannut metsään.

Jonkin ajan päästä kettu joutui suden tielle.

Enkö minä sanonut sinulle, että pysy poissa tieltäni, rähähti susi. – Sinä aiheutat vain harmia.

-Äläs nyt, minä tuon sinulle hyviä uutisia, sanoi kettu. – Kiertelin tuossa maatilan luona ja kyselin töitä, mutta ei minua huolittu edes kanalan vartijaksi. Sanoivat, että ovat ostaneet uuden hevosen, mutteivät pääse vanhasta eroon, koska se on niin häijy. Se ei suostu tekemään mitään, mutta kukaan ei uskalla lähestyä sitä. Niinpä se hallitsee tallia, vaikka sen pitäisi väistyä.

-Minähän voisin auttaa siinä, sanoi susi. – Minua eivät hevoset pelota.

-Sitähän minäkin tuumin ja sanoinkin heille, mutta nauroivat ja vastasivat, että se on niin ilkeä hevonen, ettei sille mahda kukaan mitään, ei susikaan.

Sehän on röyhkeää puhetta, harmistui susi.

-Olen täysin samaa mieltä, sanoi kettu.

Siitä paikasta lähti susi kohti maataloa. Se jolkotteli hitaasti ja varmasti, niin että kukko äkkäsi sen kaukaa ja rupesi kiekumaan. Siitä heräsi talon koira ja siihen heräsi talon väki ja heiltä sai susi niin kovaa kyytiä, ettei se enää palannut metsään.

Pian sen jälkeen kettu kuljeksi maatalon lähettyvillä ja näki vanhan kukon orrella.

-Hoi, kettu! kukko huusi. – Olit oikeassa! Sanoit, että kun hälytän talon karhun ja suden tuloon, minusta tulee sankari.

-Sankari, niin, mutta karhu ja susi ovat nyt erityisen harmissaan, he kun ovat sitä mieltä, että sinä petoksella sait itsellesi sankarin maineen.

-Olenhan minä sankari! tuhahti kukko. – Sinäkin saat nyt olla metsässä rauhassa.

-Sitähän minäkin tuumin ja sanoinkin niille, mutta ne nauroivat ja vastasivat, että sinä et muuta tehnyt kuin hälyttänyt toiset paikalle.

-Sehän on röyhkeää puhetta, harmistui kukko ja lennähti ketun luokse. – Näytä minulle, missä ne ovat, niin sselitän, niin kuin asia on. Täytyyhän tuollainen puhe oikaista.

-Olen täysin samaa mieltä, sanoi kettu.Jonkin ajan kuluttua kettu katseli maataloa etäämmältä. Orrella uusi kukko pöyhensi sulkiaan. Sen värit olivat kirkkaat ja sen ääni kuului kauas. – Minä! Minä! se huusi, ja kettu tuumi, että kanat olivat varmasti täysin samaa mieltä. Loppujen lopuksi, onhan jokaiselle tärkeää saada tukea omille käsityksilleen – ketullekin.

---

https://www.youtube.com/watch?v=_JzqxK23SLI

---

Klaus Kuurinmaa on teologian maisteri (uskonnonfilosofia) ja opettaja, jonka kirjoituksia voi lukea sivuilta klauskuurinmaa.com