Arabialainen
sulka
faktapitoista journalismia
“Voi kunpa ehtisit kukkia, ennen kuin kaikki romahtaa”, kuiskasi vanhus pienelle puulle, joka kasvoi keltaisessa saavissa. Parveke oli päivisin kuuma, liian kuuma olla, mutta pieni puu rakasti paahteista aurinkoa, vaikka se tarkoittikin sitä, että vanhuksen oli pinnisteltävä päivittäin sen eteen, että puu sai tarpeeksi vettä.
Mutta iltaisin, kun aurinko laski ja maalasi parvekkeen seinät okralla, kohotti pieni puu lehtensä kohti taivasta osoittaakseen elinvoimansa ja sen, kuinka tuon pienen puun elämä oli määrätty jo aikoina, jolloin vielä jumalat olivat nuoria ja kulkivat ihmiskunnan keskuudessa. Yön helpottavan viileyden kaikotessa puu laski lehtensä, läpikuultavat ja suomuiset alas suojatakseen kukintaansa paahteelta. Se oli sen puun kiertokulku. Ikuisesti toistuva.
Aamuisin, kun pieni puu laski lehtensä ainoaa nuppuaan suojellakseen, lähti vanhus ulos. Maa vavahteli ja kadut olivat autiot. Raunioissa lemusivat mädäntyneet jätteet ja rottia vaani nälkiintynyt kissa. Vanhus kulki halki yksinäisyyden, hakeutui jakelupisteelle ja täytti vedellä pullonsa. Kaksi litraa joka päivä. Vajaa litra pienelle puulle ja reilu litra hänelle itselleen. Vettä ei kulunut enää niin paljoa, kun teetäkään ei voinut keittää. Kaasu oli katkaistu kaksi viikkoa takaperin satunnaisia onnenhetkiä lukuun ottamatta.
Pieni puu kiitti, kun sai juurilleen vettä. Sen suonet kuljettivat vettä lukuisiin oksiin ja lehtiin, jotka sinnikkäästi suojelivat ainoaa nuppuaan paahtavalta auringolta. “Voi kun ehtisit kukkia, ennen kuin kaikki romahtaa”, kuiskasi vanhus jokainen aamu pienelle puulle vettä kalkkeutuneeseen multaan kaataessaan.
Puu oli ollut hänellä jo niin kauan, että muisto siitäkin, kun hän istutti sen tuohon keltaiseen muovisaaviin, oli hyvin kaukainen muisto. Lapset olivat silloin vielä nuoria ja lapsenlapset konttasivat parvekkeen lattialla ja haparoiden kohottivat itsensä seisomaan keltaisesta muovisaavista tukea ottaen. Tytär oli tuonut hänelle lahjaksi valonauhan, jonka he olivat eräänä iltana olohuoneen pöydän äärellä syödyn illallisen jälkeen kietoneet pienen puun runkoon. Valo oli ollut kaunis ja pieni puu kohottanut suuret, vihreät lehtensä kohti pimenevää taivasta onnellisena päivän kuumuudesta vapauttavaa kosteaa lempeä ahmien.
Valonauha oli kadonnut. Se oli varastettu silloin, kun kaikki tämä alkoi ja koteja oli ryöstetty. Eipä hänellä ollut paljoa mitä varastaa, mutta hopeoitu teekannu ja valonauha olivat kelvanneet. Ja vitriinin hyllyltä valokuvakehykset, joista oli riivitty kuvat lattialle. Kuvat perheestä ja elämästä, joka oli ollut vanhukselle koko maailma. Silloin, kun vanhus oli palannut kotiinsa ja nähnyt lattialla riekaleiset ja likaisiksi tallatut kuvat lapsista ja heidän perheistään ja oman hääkuvansa, jossa niin rakas Jidd hymyili odottavana kameraa ilkikurisesti tuijottaen rinnallaan hän, nuorena ja kauniina, oli rauha kokenut kuoleman.
Vanhus oli ollut vihainen. Hän oli ollut niin vihainen siitä, että hänen oma maailmansa oli rikottu tavalla, jossa ei ollut mitään pyhää ja arvokasta. Tarkoituksenmukaisuus oli hukassa silloin, kun jonkin suuremman nimissä tuhottiin viattoman ihmisen pieni maailma.
Kun kuitenkaan sille, mitä ympärillä tapahtui, ei voinut mitään, oli vanhus asetellut valokuvat matalaan pinoon sänkynsä kupeelle yöpöydälle. Siitä hän ne poimi iltaisin käteensä, jos valoa riitti, ja katseli kuvat läpi, jokaisen kuvan yksityiskohdista jotain uutta etsien. Ikävöiden hän ihasteli tyttärensä kulmien kaarta ja tämän puolison ylvästä ryhtiä. Heidän pienet lapsensa istuivat puiston nurmikolla, kuka mitäkin ympäristöstään tarkkaillen. Ja hän katseli kuvaa, jossa hänen vanhin poikansa seisoi itseensä tyytyväisenä kädessään todistus. Se päivä, kun poika oli valmistunut insinööriksi ja saanut jatko-opintoihin stipendin, oli ollut poikkeuksellisen sateinen, mutta suunnattoman onnellinen päivä. Missä hänkin nyt oli? Kun tietäisi edes sen, oliko elossakaan enää! Hänet oli viety jonnekin, eikä kukaan tiennyt edes sitä, kuka hänet vei. Tai miksi? Hän oli hyvä poika. Ahkera ja tunnollinen mies, eikä laisinkaan kiinnostunut politiikasta tai siitä, kuka vihasi ketäkin ja miksi. Teki töitä ja elätti perhettään. Halusi elää rauhassa ja rakentaa oman talon, jonka puutarhassa hänen vaimonsa olisi voinut kasvattaa tomaatteja, appelsiineja ja heidän yhteisiä lapsiaan. Missä hän oli, esikoinen. Pieni kitisevä nyytti, jota vanhus oli joskus nuoren äidin epätoivolla opetellut imettämään.
Mutta niistä vanhus ei voinut välittää, hän olisi tullut hulluksi välittäessään, ja vaikka tykkien lähestyvän kuminan ja ihmisten katoamisen keskellä se valonauha olisi ollut mukava muisto niistä hetkistä, jotka olivat vielä onnellisia ja viattomuudessaan valheellisen hyviä, hän ei voinut välittää siitäkään. Jos hän olisi liikaa ryhtynyt asioita mielessään vatvomaan, olisi hänet täyttänyt niin suunnaton ikävä ja kauhu, ettei hän siitä olisi selvinnyt. Totta oli tosin sekin, ettei hänen selviämisellään ollut juurikaan väliä, mutta hän halusi elää sen verran vielä, että saisi tietää, mikä oli hänen perheensä kohtalo. Omastaan hän ei niin välittänyt, vanha ja elämän onnenhetket kokenut kun jo oli, mutta ei hän koskaan olisi voinut levätä rauhassa tietämättä sitä, mitä tapahtui niille, joiden riekaleiset valokuvat odottivat häntä sängyn vierellä pienelle pöydälle pinkattuna.
Eikä hän tohtinut jättää pientä puutaan. Siinä se oli, parvekkeella keltaisessa muovisaavissa kalkkiintuneessa mullassaan hänen viitseliäisyytensä armoilla kasvattamassa ainoaa nuppuaan. Kuinka kauan aikaa vielä vaatisi, että nuppu aukeaisi? Se oli kuitenkin jo kaksi kertaa vanhuksen etusormen kokoinen ja nuppua suojaavan vihreän kuoren läpi hahmottui supussa olevien terälehtien muoto. Mullan vähäiset ravinteet pieni puu oli käyttänyt ainoan nuppunsa kasvattamiseen ja joka päivä vanhus sai kerätä pienen puun pudottelemia kuivaneita lehtiä. Kiusaus oli suuri, sillä niistä lehdistä hän olisi voinut tehdä itselleen juoman, jonka turvin olisi ollut helppoa paeta edes hetkeksi sitä kipua, joka jostain syvältä aina hetkittäin rintaa vihlaisi. Joka päivä vanhus taisteli kuivaneita lehtiä kerätessään sitä kiusausta vastaan, että olisi liottanut lehdistä ihanan humaltavan juoman. Ehkä jopa levollisen kuoleman tuovan liemen, jos tarpeeksi vahvan olisi keittänyt. Sitä hän mietti paljon, jokainen päivä. Siihen juomaan olisi tuokioksi, tai ikuisuudeksi, loppunut epätoivo ja ikävä. Häpeällinen ajatus, houkutus. Häpeä esti häntä tekemästä niin, tai sitten se oli se piinaava ajatus, että hänen rakkaansa saattoivat juuri silläkin hetkellä olla kokemassa jotain syvästi tuskaista ilman huumaavan juoman antamaa vapautusta.
Järjissään. Ehkä jopa järjettömän järjissään vanhus oli ja istahti iltaisin parvekkeelleen pienelle jakkaralle, jonka päällä oli rispaantunut istuintyyny. Siinä hän istui iltaisin, haistoi kaupungin hennoiksi käyneet tuoksut. Ei enää ilakoineet lapset eivätkä kaikuneet emäntien käskyt, kun nämä valmistivat illallista omilleen. Kaukaa kaikuvat taistelujen äänet hiljensivät elämän. Joskus pienen puun suuret lehdet värähtelivät, kun ammuttiin käsiaseita järeämmillä. Sitä tapahtui joka ilta enemmän, kunnes se loppui. Ehkä turtumus sai sen lakkaamaan, eikä mieli enää halunnut havainnoida moista.
Vanhus toivoi niin kovin, että nuppu aukeaisi ennen kuin oli lähdettävä. Ei hän pientä puuta jaksaisi mukanaan raahata eikä tohtisi ketään muutakaan vaatia sitä kuljettamaan. Pieni puu, jonka hän oli saanut lahjaksi oksana ystävältään lukuisia vuosia sitten. Se oli niin kaunis pieni puu.
Vanhus oli pohtinut sitäkin, että kaivaisi puun juurakon mullasta, sulkisi juuripaakun pussiin ja kuljettaisi sellaisenaan sinne, minne kotoa tie veisi, mutta arviolta juurakko oli niin suuri, ettei hän jaksaisi sitä mukanaan kantaa. Ja kun taistelut lähenivät ja oli selvää, että vanhuksen oli aivan pian lähdettävä, hän katseli tarvitsevana pientä puutaan ja nuppua, joka jo työnsi terälehden haituvia esiin, eikä hän enää haikaillut sen ajatuksen perään, että kantaisi juurakon mukanaan. Pieneen matkalaukkuun hän asetteli vähäistä omaisuuttaan, teki päätöksiä ja hyvästelyjä. Kaiveli komeroita, muisteli maalipensselin liikkeitä, kun pojat olivat maalanneet huoneen seinät hempeän valkoisiksi. Hän muisteli lusikoita, kenen kaikkien suissa ne olivatkaan käyneet ja maljakkoa, jossa olivat niin monet kukat vuosien aikana kukoistaneet.
Sinä aamuna, kun vanhus tunsi lähdön olevan liki, oli pieni puu avannut nuppunsa. Kukka oli entisiä aikoja vaatimattomampi, mutta siinä se oli. Aivan niin kuin joka vuosi siihen samaan aikaan. Valkoinen, reunoiltaan punertava. Tuoksuva ja upeudestaan varma. Vanhus istui jakkaralleen ja mittaili katseellaan puuta. Hieroi leukaansa ja pyöritteli kädessään komerosta löytämäänsä mattoveistä.
“Kiitos”, hän sanoi puulleen äänessä nöyryyttä ja anteeksiantoa. Puu oli täyttänyt ainoan toiveen, joka hänellä oli ollut jäljellä. Nyt kaikki toiveet olivat menneet, tai niistä oli tullut aika luopua. Ehkä nyt oli se hetki, jolloin saattoi istua alas todeten, että ei ollut enää mitään odotettavaa, joten oli koittanut vapaus.
Olisi lähdettävä ja jätettävä sen kaiken rippeet jollekin, jolle se ei merkinnyt yhtään mitään. Eikä se enää merkinnyt vanhuksellekaan, jonka oli täyttänyt tunne vapaudesta. Niin kovasti kuin sydäntä rapistuttikin se, mitä oli tapahtunut kaikelle, mitä hän oli niin kovasti rakastanut ja vaalinut, oli vapautus ainoasta vastuuntuntoa herättäneestä odotuksesta lopulta jonkinlainen helpotus.
Vanhus nousi seisomaan. Mattoveitsen terä liukui esiin helposti peukalolla työntämällä. Pullo lattialla oli puolillaan vettä ja taivaalla välähtelivät keväiset leimut. Vanhus mittaili katseellaan, mietti tarkkaan oikeaa kohtaa. Hän ei halunnut ottaa liian paljoa, nyt ei ollut oikea aika ahneudelle. Kun hän löysi oikean kohdan, hän viilsi ja painoi. Terä jäi kiinni, viilsi uudestaan. Ja kohta hänellä olikin kädessään kaunis latvaoksa. Kivussaan sykkivän, henkeä haukkovan oksan vanhus työnsi nopeasti vesipullon suusta sisään. Hän suoristi selkänsä, katsahti vielä maisemaa, joka ei enää ollut tuttu, vaan sen tyhjyydelle ja vieraudelle vanhus käänsi selkänsä, nappasi käteensä matkalaukun ja meni pois. Katsomatta enää muistojaan hän käveli ulos, kainalossaan vesipullo, jossa kylpi pienestä puusta matkaan napattu latvapistokas.
Ei ollut enää mitään menetettävää. Tuo kulunut lausahdus oli saanut aivan uuden merkityksen eikä vanhus tiennyt, minne menisi.
----
Helena Eronen on Pohjois-Karjalassa vaarojen ja mummojen keskellä kasvanut, sittemmin Espooseen pesiytynyt pitkän linjan yhteiskunnallinen bloggaaja, joka on viime aikoina keskittynyt käsittelemään ympäröivän maailman iloja ja suruja kirjoittelemalla ajatuksistaan lyhyitä tarinoita virtuaaliseen pöytälaatikkoonsa.
(Kuvat Heidi Hopea)