Toimittaja Mikko Mattlar kirjoitti kirjan Stadin diskohistoria, joka käsittelee ajanjaksoa 1966-88. Kirjaan idean hän sai 30-osaisesta radio-ohjelmastaan Radio Helsingissä, joihin hän haastatteli ajan kokeneita.
Hän on tehnyt journalistin opintoja Jyväskylässä ja on koittanut freelancerina profiloitua musiikkiin. Apurahakin pakotti kirjoittamaan, että sitä ei turhaan olisi haettu. Hänellä oli tilaisuus haastatella lisäksi vielä noin pariakymmentä diskon suomalaista konkaria.
Nämä DJ:t olivat soittaneet 60-70- ja 80-luvuilla. Mikko Mattlar halusi välittää eteenpäin heidän kokemuksensa nuoremmille DJ:ille. Häneltä jäi jo aikataulusyistä haastattelematta portsarit ja asiakkaat jotka paikoissa kävivät.
Herralle nimeltään Paavo Einiö kuuluu ehkä suurin kunnia diskon tuomiseksi Suomeen. Hän oli järjestänyt jazz-klubeja Helsingissä 50-luvulla, tehnyt jazz-lehteä ja perustanut menestyksekkään levy-yhtiön.
Hän promoottori Tom Hertellin kanssa toi uuden villityksen ulkomailta, diskoteekin. Televisiossa näkyi Nuorten tanssihetki -ohjelma, jossa oli diskoa. Ensimmäinen diskoteekki perustettiin Kulosaareen Casino -ravintolaan.
Alkamispäivä oli 1. helmikuuta 1966.
Kulosaaren Casinoon asennettiin korkealuokkaiset Discoteca-varusteet; high-fidelity-stereo äänentoistolaitteet. Orkesteria ei enää ollut vaan non-stop musiikkia stereo-äänilevyltä.
Ylioppilaslehden lehti-ilmoituksessa Discoteca on ”uusi ja erilainen illanviettotapa” joka oli suuressa suosiossa Amerikassa ja Euroopan suurkaupungeissa.
Discoteca-tansseihin kuului oleellisesti speaker, tiskijukkien piti myös hauskuuttaa yleisöä. Saattoi mediahuomio olla positiivistakin, raportoitiin: ”Tiistaina se rävähti! Musiikkia seinän täydeltä! Discoteca jättiläismenestys!”
Enää ei tarvittu eläviä soittajia, vaan musiikki tuli levyltä.
Diskoteekki ei aina ollut avoin kaikille, mutta nuorisosta ehkä tulisi myöhemmin kasvettuaan ravintoloiden asiakkaita. Casinolle vaadittiin osakuntakortti, joten se oli yliopistonuorison paikka. Kun Kalastajatorppa aloitti, edellytettiin vain 18-vuoden ikää ja siitä tuli menestys.
Uudella ylioppilastalolla ja osakunnissa oli joskus tosi kova meno, DJ Joke Linnamaa: ”Osakunnissa tilanne lähti käsistä kaikkein eniten, koska siellä ei ollut niin paljoa järjestysmiehiä. Oli ties minkälaista puolialastonmeininkiä, juomakisaa ja erilaista akrobatiaa, ja porttikieltoja annettiin julkisesta coituksesta juhlatilassa.”
Jos haluaa nykyään mennä kuuntelemaan autenttista vanhaa diskoa, on paras mennä Bottan Nostalgiadiskoihin tai Night Fever -iltoihin, jossa yli seitsemänkymppiset soittavat muutaman kerran vuodessa. Joke Linnamaa vietti siellä 50-vuotisjuhliaan DJ:einä. Paikalla löytyy myös DJ Börje ja Black Mike.
On mielenkiintoista seurata heidän levyjen soittamistaan, vaikka kappaleet olisivat tuttuja, sanoo Mikko Mattlar. Botta on suojeltu rakennus, joten se näyttää samalta kuin alun diskovuosina.
Mikko Mattlar ottaisi joitain asioita diskoajalta, joitain ei. Entistä listamusiikkia hän preferoisi, mutta toisaalta vaihtoehtoista musiikkia on nykyään tarjolla paljon enemmän. Yhtenäiskulttuuria hän ei kaipaa, nykyään on tarjoa laajempaa.
Diskot tulivat Suomeen aika nopeasti maailmalta. Niissä soitettavat levyt lähetettiin postissa Briteistä tai Yhdysvalloista. Muutamassa kuukaudessa maailmanhitit löysivät tiensä Suomeen.
Legendaarisimmat diskot olivat ehkä Tekniska Föreningin Täffän (Dipolissa toimi Vesimies-disko) ja kauppakorkean opiskelijoiden KY-talo. Puhuttiin, että Täffänillä olisi levyvieraita 150. Helsingin kauppakorkean opiskelijoiden KY-talo Pohjoisella rautatiekadulla oli suosittu. Alakerrassa toimi kellaridisko Kyklooppi.
Tiloja, joissa ei ollut jäsenkorttipakkoa, valvottiin tiukemmin niiden ollessa avoimia tiloja.
Täffänilla oli pieni klubi alakerrassa. Siellä toiminut DJ Sue Lemström on sanonut näin: ”Ylhäällä oli pääsali ja minä olin vähän undergroundissa siellä alhaalla. Soitin lähes pelkästään soulia ja funkia – Wilson Pickettiä, Aretha Franklinia, Isaac Hayesia, Sam & Davea, kaikkea Stax – ja Motown-levymerkkien musiikkia. Eihän ihmiset olleet juuri kuulleet sellaista musiikkia silloin.”
Lemströmillä oli yksi levysoitin eikä mikrofonia. Hän seisoi pöydällä, hyppi ja huusi: ”Ok come on people, get up and dance!”
Primulan yläkerta on paikoista vielä jäljellä ravintolakäytössä. Siellä kuulemma soitettiin enemmälti purkkaa, mutta jonkin verran mustaa musiikkiakin, sanoo Mikko Mattlar. Aina ei paikoissa soitettu pelkkää diskoa, eräs DJ soitti 70% diskoa, loput purkkaa, rockia ja hitaita. Sekin sai hyvän vastaanoton.
Usein kävi niin, että huippupaikat olivat sitä vain hetken.
Alkon hallintoneuvosto päätti poistaa anniskelun diskoista. Niin sanotussa paimenkirjeessä luki: ”Erikoisesti helsinkiläisissä anniskeluravintoloissa on lähinnä kokeilumielessä järjestetty ns. discotheque-tanssiaisia, joissa musiikki on hoidettu äänilevylaittein ja joissa yleensä on ollut miltei yksinomaan nuorisoa, joissa musiikki on hoidettu äänilevyin ja joissa yleensä on ollut nimenomaan nuorisoa.”
Tämä oli ristiriidassa väkijuomalain 46. pykälän kanssa, joten kiellettiin anniskelu nimenomaan discotheque-tanssiaisissa.
Seurasi yleinen keskustelu, jossa pohdittiin onko parempi että nuoret ostavat viinansa trokareilta vai voivatko he juoda valvotuissa olosuhteissa. Liberaali Hesari otti kannan, että nuoriso tarvitsee tällaisia tiloja, missä kokoontua. Jotkut nuorisot olivat niin tanssitahtoisia, että epäiltiin että tulevat tiloihin, riippumatta siitä tarjoillaanko siellä alkoholia vai ei
Beach-partya mainostettiin hesarissa näin: ”Disc-jockeyt, a-ravintolat, tunnelmaa, love-cellar, kravattikielto, uimapuvuilla ilmaiseksi, viimeiset hitit.” Kesä 1968 oli hippikesä, mutta myös kuuma diskokesä.
Kaikki diskot eivät sijainneet Helsingin keskustassa, Puotilassa oli Club Sven Tuuva, Vantaan Tikkurilassa olivat Pormestari ja Calypso. Myös maaseudulla oli diskoja.
Keväällä 1969 disko soi Munkkiniemi-Lehtisaari-Otaniemi -akselilla.
Nimimerkki Vihainen syrjästäkatsoja kirjoitti Hesariin näin:
”Helsinki on maailman tylsin kaupunki huvittelujen puolesta. Täällä on yksi disko, mutta senkin maine on puoliksi pilalla, sillä siellä pidetään vanhojen tanssia. Vanhat voivat tanssia muuallakin, Helsingissä onkin huvittelumahdollisuuksia vain vanhoille”.
Vertailun vuoksi Tavastia alkoi muodostua nykyisenlaiseksi rock-klubiksi vasta 1972-1973 kun Hämäläisten talo remontoitiin. Siinä aloitti Semifinal-klubi.
Aina ei soitettu pelkkää diskoa, eräs dj soitti 70% diskoa ja loput purkkaa, rocki ja hitaita. Sekin sai hyvän vastaanoton.
Helsinki Club eli Hesari oli välitön menestys. Siellä disko alkoi vuonna 1971. Sinne ei enää ollut pukukoodia, näin hotellijohtaja Raimo Huotari sanoi Ilta-sanomissa:
”Ainoa ohje henkilökunnalle on se, että asiakkaat ovat siististi pukeutuneita, nimenomaan puhtaissa vaatteissa. Emme toivo vieraiden tulevan likaisissa farkuissa.”
Ylä-Primulaan eksyi musta mies, joka teki vaikutuksen tanssitaidoillaan. DJ soittikin soulhittejä loppuillan.
Tyypillisesti yksi tiskijukka soitteli levyjä joitain vuosia, joten entisten DJ:eiden määrä Helsingissä on aika hulvaton.
Mikko Mattlarin kirja päättyy vuoteen -88 mutta vielä 90-luvulla disko vielä eli. Nykypaikoissa soitetaan paljon listamusiikkia.
Maa on ollut enemmän rock-henkinen, joten Suomessa diskoartistit ovat jääneet marginaaliin ja lyhytikäisiksi. Moni yritti, mutta vastakaikua ei tullut.
Alkuun disko oli aidosti edistyksellistä, mutta pian listamusiikki ja kaupallisuus jyräsivät sen. Kaupallisen radion synty noin -85 muutti alaa.
Soul edelsi diskoa, mutta Suomessa se ei saanut mainittavaa jalansijaa. Valkoisten miesten kitaramusiikki Englannista oli suosiossa, diskossa oli sentään naislaulajat.
Mikko Mattlarilla on oma top 20 -lista häntä lähinnä olevista diskobiiseistä, mistä hän tietää että Helsingissä on soitettu, tästä linkki listaan:
Bottan Night Fever -klubi seuraavan kerran 30.3., linkki FB-tapahtumaan:
